Tervetuloa tutkimaan Vihdin kaikkien aikojen yleisurheilutilastoja ja Olkkalan Kirin yleisurheilun ennätyksiä.
Näissä tilastoissa ovat mukana vihtiläisten seurojen edustajat ja Vihdissä tuloksentekoaikana asuneet henkilöt.
Kun aloin koota näitä tilastoja, joskus 1990 juvun alussa, tai ehkä jo aiemmin. Oli asetettava jonkinlaiset tulorajat, ettei kaikkia tulisi laitettua. Joissain lajeissa rajat olivat liian helppoja. Aijoin jo koventaa niitä. Mutta sitten ajattelin, että miksi poistaa, jo kerättyjä tietoja, ovathan ne osa Vihdin urheilu historiaa. Ja tällä hetkellä tuntuu, että rajat ovat liiankin kovat. Eihän viime kesänä tullut kuin pari uutta tulosta. Joissain lajeissa ei ole mitään rajaa. Näissä lajeissa pääsee listoille helpolla. Kun saan noin 10 tulosta näihin lajeihin, osaan asettaa rajan. Periaatteena on, ettei jo listoille päässeitä poisteta.
Keihäänheitossa en ole erotellut uutta ja vanhaa keihästä. Keihäässähän on ollut jatkuvaa kehittelyä. -90 luvulla tuli raja vastaan Keihääseen tuli niin kovatsäännöt, ettei millään liitokeihäillä enää heitetty. Mutta jokainen tulos on tehty oman aikansa sallitulla välineellä. Onhan muissakin lajeissa muutokksia ollut. Ehkä suurin seiväshypyssä, lasikuitu seipään tultua. Korkeus- ja seiväshypyssä on tullut alastulopatjat. Aiemmin oli alastulopaikka vain merkattu purulla, tai hiekalla.
Videoilla on kaitafilmillä ikäkausukilpailut kirkolla 1974 ja poikien piirinmestruuskisat Riihimäellä. Mitalin siellä ottivat Tauno Stick keihäässä ja Jouni Aarrekorpi pituudessa.
Lisäksi on Vihdin Viestin liikuntaleiri 1976 Vihdin pirtillä. Liikuntaleiri Irjalassa 1977. Tenevapäivä 1977, eli alle kouluikäisten liikuntapäivä kirkolla. Liikuntaleiri Irjalassa 1978. Erilaisia pätkiä kilpailuista ja harjoituksista 1974-1980. Lopussa lasten mäen laskua ja luistelua, hieman ahtaalla luistin radalla. Valo ja pimeys tekevät kiusaa, mutta paljon tuttuja kasvoja sieltä löytyy, vielä nykyisille urheijijoillekin muutama tuttu.
Hyvää talvehtimista yleisurheilijoille. Uutta kesää odotellen. T. Antti
Sivulla pitäisi olla myös tietoa Olkkalan Marttojen toiminnasta.
Urheilutuloksia voi lähettää e-mailiin antti.laiho@pp1.inet.fi.
MUISTELUA..
Mitä tein? Teinkö mitään? Kuka muistaa?
Minä, joka koko ikäni olen välttänyt virallisia tilaisuuksia, olin jostain syystä mennyt Olkkalan Kirin viralliseen vuosikokoukseen. Siellä minut heti valittiin Kirin johtokuntaan, jota myöhemmin, sääntömuutoksen takia, alettiin kutsua hallitukseksi. Vuosien ajan olin jo käynyt pelaamassa pöytätennistä, samaan aikaan, kun vuosikokous oli. Mutta tällä kerralla en viitsinyt jäädä yksin pomputtamaan palloa, kun muut pelaajat olivat kokouksessa.
Siellä minut valittiin hallitukseen, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuinka elämäni tulisi muuttumaan. Parempaan suuntaan.
Ensimmäisenä talvena järjestettiin Heikkilässä piirikunnalliset hiihtokilpailut. Piirikunnalliset ne olivat, vaikka osanottajia oli, lumen puutteen takia ympäri maan. Minä puskin traktorilla lunta ojiin, että ylitys olisi turvallisempaa. Ladut olivat enimmäkseen pelloilla. Osanottajia oli muistaakseni yli 200. Koko maassa oli lumesta pulaa. Hiihtäjät menivät sinne, missä kisoja sai pidettyä. Miesten sauna oli Heikkilässä. Naisten naapurissa, Ali-Heikkilässä.
Keväällä Kirin puheenjohtaja Alpo Moisio kysyi, minulta ja serkultani Valto Koskiselta, alkaisimmeko vetää Kirin yleisurheilu harjoituksia. Uusi kunnan liikunnan ohjaaja, Risto Ketola, pitäisi meille koulutusta. Molemmat suostuimme tehtävään. Valto oli jo käynyt jossain koulutuksessakin. Hyvin pian alkoikin lähes päivittäinen puhelin soittelu Ketolan kanssa, Sitä soiteltiin puolin ja toisin. Aina oli jotain tärkeää kehitteillä. Kun Ketola soitti minulle, oli äitini usein, tiedon välittäjä. Silloin kun oli vain näitä lankapuhelimia. Tekstiviestin lähettäminen olisi ollut nopeampaa ja varmempaa. Mutta tekniikan kehitys oli silloin vasta astumassa tietokone tasolle. Tekstiviestistä ei osattu kuvitellakaan. Nykyisin sekin alkaa olla jo vanhanaikaista.
Vihti aloittaisi kunta-ottelut Karkkilaa ja Nummi-Pusulaa vastaan. Otteluita käytäisi kolme kertaa kesässä. Kerran kullakin paikkakunnalla. Harjoitus-kilpailuja olisi kerran viikossa. Vuoro viikoin kirkolla ja Nummelassa. Kirkolla oli Uudenmaan paras hiilimurska rata, Nummelassa huonokuntoinen kenttä.
Heti aluksi tulimme, Olkkalassa, siihen tulokseen, että kirkonkylän kilpailut riittävät meille. Eli Nummelan kilpailuihin emme menneet. Sen sijaan harjoittelimme ja kävisimme kisoissa lähiseudulla.
Jokainen kunnan seura pitäisi itse yllä tilastojaan, jotka julkaistaisi säännöllisesti Luoteis-Uusimaassa. Kesällä Valto ehdotti, että minä pitäisin harjoituksia ja hän keräisi tilastot. Se sopi minulle. Lapset tuntuivat viihtyvän minun kanssani ja minä lasten.
Kunta-ottelu joukkuetta kokoontui valitsemaan seurojen edustajat, jossa oli Nummelan Kisaajista Kauko Sundell. Vihdin Iskusta Pertti Halen ja Vihdin Viestistä minä. Kokouksia johti Risto Ketola. Risto myös hoiti joukkueen koolle kutsun ja kyydin kilpailupaikalle. Tietysti kunnan edustajana. Kilpailut käytiin kirkonkylän, Karkkilan ja Pusulan kentillä. Kun kisat olivat Karkkilassa tai Pusulassa, Tuli linja-auto ensimmäiseksi Olkkalan kaupalle, hakemaan Kiriläiset, siitä mentiin kirkolle, Ojakkalaan, Nummelaan ja viimein kilpailupaikalle. Minä tarkastin, että urheilijat olivat kyydissä. Jos joku puuttui, Kysyin, tietääkö kukaan, menikö hän omalla kyydillä. Tavallisesti joku tiesi sen. Jos kukaan ei tiennyt, tehtiin varasuunnitelma, varmistettiin, ettei vastustajille
annettu lahjapisteitä. Tavallisesti nimetyt kyllä olivat paikalla.
1973 oli yleisurheilun SM kisat, eli Kalevan kisat Hyvinkäällä. Viestistä kysyttiin sinne toimitsijoita. Minutkin kysyttiin mukaan, tietysti lupasin, vaikkei minulla ollut minkäänlaista toimitsija koulutusta. Mutta koulutus järjestettiin. Se taisi olla Äijön Heikin 50-vuotis päivien yhteydessä. Kouluttajana oli Kimmo Ekman Porvoosta. Myöhemmin minulle selvisi, että hän oli piirin tuomari- kouluttaja. Meitä oli toistakymmentä Viestiläistä siellä Hyvinkäällä.. Toimimme maalituomareina. Ryhmää johti Risto Ketola.
Tietääkseni ensimmäiset ikäkausi pm. kilpailut käytiin 1974. Poikien kisat olivat Riihimäellä. Tytöt viikkoa myöhemmin, olisikohan olleet Keravalla.
Näihin kilpailuihin kokosin Viestiläisiä mukaan. Vähän sieltä jo menestystä tulikin. 10 vuotiaiata pojista toi Jouni Aarrekorpi pituudessa pronssia. Samanlaisen mitalin sai Tauno Stick P12 sarjan keihäässä.
Viikkoa myöhemmin, mentiin tyttöjen kilpailupaikalle. Täällä piti jokaista viittä osanottajaa kohti olla osaaottavilla seuroilla yksi toimitsija. Keli oli kurja. Vettä tuli kaatamalla. Kun kilpailujen piti alkaa, kutsuivat seurojen edustajat palaveriin. Järjestäjät eivät halunneet ottaa pienten lasten terveyttä vastuulleen, kilpailuttamalla heitä niin huonossa säässä. Kilpailut siirrettiin viikolla. kyllähän se harmitti, mutta eihän sille mahtanut mitään.
Viikon kuluttua otettiin uusiksi. Yksi pronssi tuli taas. Leena Sotamaa otti sen T10 sarjan korkeushypyssä. Kaikki mainitut mitalistit olivat Kiristä. Mitalistit pääsivät mukaan, Eläintarhan kentällä käytyyn piiriotteluun. Sieltä ei tuloksia ja sijoituksia ole jäänyt mieleen. Olihan se minullakin hyppy tuntemattomaan. Siellä pääsin ensimmäisen kerran lukemaan maalikameran filmiä.
Sarjojen lajivalikoima oli paljon suppeampi, kuin nyt 45 vuotta myöhemmin. Silloin kilpailtiin vain 10, 12 ja 14 vuotiaiden sarjoissa. Virallisia lajeja oli esim. T10 sarjassa; 100m, 800m, pituushyppy, korkeushyppy ja kuulantyöntö. Lisäksi oli jokaisessa sarjassa 4x100m ja 4x800metein viestijuoksut. Piirinmestaruus kilpailuissa oli noin puolet, näistä virallisista lajeista. Pikajuoksu, kestävyysjuoksu, yksi hyppy- ja yksi heittolaji. Maastojuoksun ja viestijuoksun mestaruuskilpailut käytiin, nykyisen tapaan erikseen.
Näihin aikoihin sai Porissa juostu Karhu viesti suuren huomion. samanlaisia viestejä järjestettiin joka puolella. Minäkin suunnittelin viestijuoksua Hiidenveden ympäri. Ehdotin sellaista jaostolle. Sitä kannatettiin. Sanottiin, että se on hyvä ajatus, järjestä sellainen. Sehän oli vähän kuin tyrmäys. Minäkö alkaisin yksin järjestämään, niin suurta tapahtumaa. Mutta samaan aikaan alkoivat muutkin tällaiset kilpailut loppua. Tulikohan ylitarjontaa? Se ajatus tukehtui, olisiko ollut mahdottomuuteen. Tai ainakin innon puutteeseen. Tällaisiin hankkeeseen olisi tarvittu toinenkin yhtä innostunut.
Piirin kuvioissa olin minäkin tullut tutuksi, en vaan ymmärtänyt, miksi minut oli valittu piirin nuoriso-valiokuntaan ja – toimikuntaan. Vähitellen minulle selvisi, että toinen oli lasten yleisurheilu ja toinen lasten yleisen liikunnan puolesta toimiva järjestö. Tällaiset valinnat tulivat minulle ihan liian pian. Vastahan opin vähitellen tähän kunnan järjestelmään. Oli erilaisia liittoja. Oli SVUL, SUL, TUL ja TUK. Kun minä tahdoin tehdä työtä vain yleisurheilun kanssa. Tulihan siinä vähän suunnistukseenkin sekaannuttua.
Jossain vaiheessa minua pyydettiin mukaan Iskun toimintaan. Siihen en suostunut. Kysyjä sanoi sen olevan harmi, sillä näin tulin poliittisesti leimatuksi. Minun mielestäni asia oli juuri toisin päin. Mutta jokaisella on tietysti oma näkökantansa.
Olisikohan se ollut vuosi 1974, kun Olkkalassa pidettiin kansalliset hiihtosuunnistus kilpailut. Helsingin Suunnistajat taisi olla järjestävä seura. Sain vihiä mahdollisesta ensimmäisen rastin paikasta. Ilmoitin siitä omalle joukkueelleni, joiden tiesin lähtevän mukaan.
Kerran sitten, pöytätennis illasta kotiin mennessäni, huomasin yhden orapihlaja-aidan kulmassa prikan, joka ei siellä aiemmin ollut. Ihmettelin tätä ja ajattelin siinä olevan mahdollisesti rastin paikka. Kilpailut olivat seuraavana sunnuntaina. Lähtöpaikalla ilmoitin tästä havainnostani joukkueelleni. Paikka oli kaikille tuttu, jotkut kulkivat koulumatkansa sen ohi, jotkut asuivat näköyhteyden päässä paikasta.
Kilpailukin meni hyvin. Ensimmäinen rasti oli siinä paikassa, minkä ilmoitin. Kaikkien kisa sai hyvän alun. Taisi olla P10 sarja, jossa Jyrki Peltonen otti voiton. Muita sijoituksia en muista. Mutta hyvin meni. Sain kiitokset Viestin suunnistus-jaoston vetäjältä, Jukka Kalliokoskelta. Sieltä tuli seuraluokitteluun hyvin pisteitä.
Kesällä oli Karkkilassa suunnistuksen pm kilpailut. Kokosin sinnekin Olkkalasta porukkaa. Kaikki hiihtosuunnistuksessa mukana olleet olivat innolla mukana. Talvella ensimmäisen rastin lähellä asunut, Elina opetti pikkususkolleen, Tainalle vähän karttamerkkejä. Tuloksena oli piirin mestaruus T10 sarjan reitti-viiva suunnistuksessa. Tuli sieltä muitakin mitaleita, mutta olin jo tottunut menestykseen, ettei mieleen jääneet, kuin tällaiset yllätykset.
1975 Olin Viestin joukkueen johtajana, kun talvella Lahdessa, kun siellä järjestettiin SVUL-75 talvileiri. Kesällä oli Helsingissä vastaava leiri. Näillä leireillä sain vähän tuntumaa, kuinka suuresta organisaatiosta oli kyse. Tiesinhän kyllä, että SVUL.n alaisena on noin 100 lajiliittoa. Minä tunsin niistä vain yleisurheilun, hiihdon ja suunnistuksen. Joukkuelajit eivät minua koskaan kiinnostaneet, paitsi silloin, kun saan kotona televisiosta, seurata jonkun lajin arvokilpailuja. Mutta näillä leireillä huomasin, kuinka pieni hiekanmuru olen tässä toiminnassa. Oli meillä talvella mukana yksi pöytätenniksen pelaajakin. Siinä ilmeni, ettei Viesti ole pöytätennisliiton jäsen. En muista, kuinka siinä toimittiin, saiko Make olla ”villinä” mukana.
Kun suunnistajat sitten perustivat oman seuran, olin ihmeissäni. Miksei kaikki lajit voisi kilpailla saman seuran nimissä. Olihan siinä jo lähteneet omille teilleen; paini, lentopallo, pesäpallo ja ties mitä. Enhän minä mitään sille voinut. Mutta nyt minun oli valittava, lähdenkö suunnistajien mukaan, vai pysynkö yleisurheilussa. Kyllä siinä yleisurheilu voitti reilusti. Olinhan jo päässyt lajin toimintaan mukaan.
Siihen aikaan oltiin vielä mukana kaikissa Viestin kilpailujen järjestelyissä mukana. Esimerkiksi Jokikunnalla pidettyjen, Vihdin hiihtojen järjestelyissä. Yu jaoston pj, Heikki Äijö oli lähettäjänä. Puolen minuutin välein löi vasaralla, köydessä riippuvaa rautakankea. Muut hoitivat, että oikeat hiihtäjät olivat lähdössä. Minäkin olin mukana toimitsijana. Annoin hiihtäjille numerot. Ne oli jo pussitettu seuroittain. Minä annoin pussit seuroille, kun Järvensivun Sirkka oli tarkastanut, että osanotot oli maksettu, tai otti maksun paikan päällä. Tämän jälkeen ensimmäisiä hiihtäjiä tuli jo maaliin. Minä lähdin tuloslaskentaan, siksi aikaa, kun kokeneemmat laskijat ehtivät lähtöpaikalta. Sen jälkeen hakeuduin johonkin, missä apua tarvittiin.
Esimerkiksi mäkihypyn alastuloon. Siellä tarvittiin mittamiehiä. Minun paikkani oli alastulorinteen yläpäässä. Lähes tasaisella, jonka yli hyvät hyppääjät lensivät. Se oli minulle hyvä paikka. Jyrkemmässä rinteessä alkoi huimaus kiusaamaan. En vielä silloin ajatellut, että tähän huimaukseen olisi joku syykin. Mutta näin jälkeenpäin selviää paljon asioita, jotka silloin vain olivat. Ei tullut mieleenkään, hakea niihin jotain syytä.
Hiiden hiihtoa hiihdettiin ympäri Vihtiä. Kiri piti huolto pistettä Irjaan koululla, tai sen läheisyydessä. Sekä hoiti ladun, välille, Kirkonkylä –Vanjärvi.
Olikohan 1973, Kun Viesti järjesti maakunta viestit. Kilpailukeskus oli Vihdin Pirtti. Lähtö ja maali olivat Moksijärven jäällä. Minun työni, oli parkkivahtina Moksin tiellä. Autoja oli tienvarsi täynnä, pitkälle Haimooseen päin.
1974 pääsi yksi Kiriläinen mukaan valtakunnalliseen ikäkausi-huipentumaan. Sinne pääsivät urheilijat, jotka olivat mukana tietyn päivän Apu lehden tilastoissa. Korkeushyppääjä Kari Kotivirta oli P14 sarjan tilastoissa. Siis stadionille kilpailemaan. Näitä kilpailuja ei missään vaiheessa saanut kutsua Suomen Mestaruuskilpailuiksi, vaikka kyllä se oli yleinen nimitys näille. Taisi ”Kartsa” olla vähän pettynyt, kun sijoitus oli viides. Eihän viides sija ole huono, Suomen parhaiden 14 vuotiaiden joukossa.. Mutta kun Koripallo oli Kartsan ykköslaji. Harmi, ettei sinä vuonna ollut korkeus pm kisoissa mukana.
Näihin aikoihin kuljin kaikissa valmennuskoulutuksissa, missä vain voin. Karkkilasta alkaen. Seuraava taisi olla Hyrylässä, jossa tutustuin Kari Kullaaseen. Kari oli Nummelasta lähtöisin, toimi siihen aikaan Lohjan Kisa-Veikkojen ohjaajana. Myös Jouko Kärpäseen tutustuin paremmin. Joukon motto oli, ettei koskaan saanut myöhästyä, eli aikataulussa oli pysyttävä. Minä kuitenkin myöhästyin, tästä ensimmäisestä Joukon pitämästä koulutuksesta. Ei siitä minulle mitään nuhteita tullut. Olin niin hikinen, että se varmaankin riitti myöhästymisen syyksi, olin ainakin yrittänyt parhaani. Se koulutuspaikka ei ollut ihan helposti löydettävissä.
1974 kävin Kuortaneella B-tason perus-osan. Kouluttajina Jouko Kärpänen ja Into Turvanen. Samaan aikaan olisi ollut tarjolla SVUL,n puolesta tutustuminen johonkin hiihtokeskukseen lapissa. Mutta tieto siitä tuli illalla, kun seuraavana aamuna olin lähdössä Kuortaneelle.
Näihin aikoihin ehdotin Karkkilan Poikien Raimo Koskiselle ja toiselle Karkkilan miehelle, jonka nimeä en nyt muista, vaikka olen hänen kanssaan puukauppojakin tehnyt. Niin ehdotin heille vauhdittomien hyppyjen, seuraottelua. Muutamana vuotena sellainen käytiinkin. Mutta varmaan Viestin ylivoiman takia se loppui.
Syksyllä 1975 tuli yu. jaoston vetäjä Heikki Äijö meille. Oli koottava seuran tilastot piirille. Piirin tilastojen koontia varten. Siihen ei oltu yhtään valmistauduttu. Piti soittaa joillekin urheilijoille ja näiden vanhemmille, muistaisivatko he mitään tuloksia. Siinä totesin, että on paljon helpompi pitää tilastoja yllä koko kesän ajan, kuin koittaa muistella ja kysellä kuka teki mitäkin ja missä.
1976, kun suunnittelimme ensimmäistä Viestin liikunta-leiriä, ostin Sinikka Sillanpäältä vanhan kaitafilmi kameran. Sillä saisin vähän tallennettua leirin ja muita tapahtumia. Kameraan mahtui kerralla kolmen minuutin nauhoitus. Sen jälkeen filmi piti viedä kehitettäväksi. Kun sitä tahtoi katsella, piti vuokrata projektori. Kun on näin köyhä, ei ollut varaa ostaa omaa. Ei osannut kuvitellakaan, että muutama vuosikymmen myöhemmin, lähes jokaisella, lapsellakin on taskussaan puhelin, jolla voi kuvata selvempää kuvaa, kuin silloin hienolla kaitafilmi kameralla.
1975 oi vuorossa B-tason laji kursi. Vierumäellä. Kouluttajina taas Jouko ja Into. Kaikilla kursseilla oli myös apukouluttajia, mm. Antero Laiho Lahdesta. Jouko sanoi, ettei tiedä, vaikka olisimme sukulaisia? Minä vastasin siihen, että Antero Laiho on veljeni, mutta tottelee paremmin nimeä Heikki, eikä tämä Antero ole meille varmasti mitään sukua.
1976 Olin taas Kuortaneella nuorisojohtaja koulussa, Sinikka Sillanpään kanssa. Kurssin maksoi piiri. Tämä ei ollut liiton tarkoitus, mutta osasimme käyttää sen hyväksemme. Kouluttajina oli Jouko Purontakanen ja SVUL:n nuoret ry:n Pekka Soila. Pekka oli osasyyllinen siihen, että pääsimme kurssille piirin nimissä. Muut koulutukset maksoin itse. En olisi uskonut, että siellä tutustuisin johonkin räpylä sukelluksen Suomen mestariin. Räpyläsukellus tahtoi vain vaihtua rypälesukellukseksi. Niin outo laji oli tällaisille kuivan maan asukeille. No, ei se sen tutummaksi ole tullut.
1976, ennen Kuortaneelle menoa, Pidin Sinikan kanssa ensimmäisen Viestin Liikunta-leirin, Vihdin pirtillä. Siellä oli 50 leiriläistä, muutama apu-ohjaaja, eli ryhmän johtaja. Lisäksi oli muutama vieraileva kouluttaja, esimerkiksi suunnistuksessa ja hiihdossa. Suunnistus oli kyllä eronnut Viestistä, mutta Kati Kalliokoski oli vierailijana kolmella leirillä, missä olin johtajana. Rullasuksi viestin järjesti Viestin hiihtojaoston vetäjä Toivo Vänttinen.
1977 Oli Viestin leiri Irjalan koululla. Leiriläisiä taas 50. Vihdin Pirtti oli nuorisotoimen hallussa. Ilmeisesti liikunta oli niin kaukana nuorisotoimen ohjelmasta, ettemme voineet leiriytyäkään samassa paikassa. Olihan jo edellisenä kesänä nuorisotoimi pitänyt kokousta pirtillä, meidän ollessa valmistelemassa omaa leiriä. Merkkinä tästä kokouksesta oli avattujen kaljapullojen merkit Sinikan jääkaapissa. Eihän ne liikuntapaikat Irjalassa olleet sen paremmassa, eikä huonommassa kunnossa, kun pirtillä. Pirtillä oli uimaranta vaan ihan vieressä. Irjalassa sinne oli noin puolen kilometrin matka, kun sai oikaista pellon laitoja pitkin. Tien kautta olisi tullut kilometri.
1977 pidin myös, ”tenavaleirin”, eli päivän leirin alle kouluikäisille. Olin jo perumassa tätä leiriä, kun sinne ei ilmoittautunut kuin kaksi valmennettavieni pikkusiskoa ja oman siskoni poika. Mutta Raimo Havukorpi sanoi, että pidä vaan leiri, hän hankkii sinne osanottajat. Hyvä niin. Leiriläisiä oli tarpeeksi. Vain ohjelmaan suunnittelu jäi huonoksi. Kun pelkäsin, ettei leiriläisiä tule. Mutta ei se vaivannut, kuin minua. Tarkoitus oli tehdä tästä perinteinen. mutta en uskaltanut toista kertaa yrittää.
Olisiko ollut 1977, tai lähivuosina ainakin. Arvi Noro oli silloin ainakin puheenjohtaja. Arvi järjesti silloin rautaromun keräys talkoot Viestin, varojen keruun hyväksi. Minä sain naapurilta luvan, ottaa heidän ladostaan vanhoja maatalous koneita. Näin jälkeenpäin ihmettelen, kuinka sain yksin keinoteltua kaksisiipiset aurat ja muuta kalustoa peräkättyn kyytiin. Nummelan asemalle ne vietiin. Silloin ei Olkkalan ja Nummelan välillä ollut vielä mitään oikotietä, kaikki mäet piti mennä ihan korkeimman kautta. Harva nykyajan vihtiläisistä tietää mitä se oli. Nummelan asemalla oli lähes 10 traktoria lastiaan tyhjentämässä. Arvi punnitsi kuormat, samalla vaaàlla, jolla muistan sokerijuurikastakin punnitun, vuosia aiemmin.
Traktori oli kyllä juurikaskuormia ajaessa heikompi, mutta mäet samoja, ehkä vähän huonompikuntoisia. Mutta onneksi minun osani oli vain aisan päällä seisominen.
1978 Olin vielä Irjalan leirin johtajana. Silloin yksi poika kaatui kalliolla, niin pahasti, että kyynärpää oli pahasti nahaton. Mutta kun meillä ei silloin ollut autoa, piti tyytyä itse annettuun ensiapuun. Tätä poikaa kiellettiin menemästä uimaan. Illalla vamma olikin hyvää vauhtia paranemassa. Seuraavana iltana taas ei. Kysyin, onko hän käynyt uimassa? Sanoi käyneensä. Kun kaveritkin meni. Se oli hyväksyttävä syy. Lisää vaan vamman puhdistusta. En tainnut siinä enää uintikieltoa antaa. Eikä siitä ole valituksia mistään suunnasta tullut. Eiköhän käsi ole jo, näiden vuosikymmenten aikana parantunut.
Toisella Irjalan leirillä oli jo hiljaisuus, kun mäeltä kuului kaamea huuto. Johtoryhmä oli juuri ruokalassa, pitämässä palaveriaan, kun tämä huuto laittoi meihin liikettä. Joistain teltoista kysyttiin; Mikä siellä on? Vastasin, että mennään selvittämään. Äänen perusteella paikka löytyi helposti. Siellä oli siili, joka oli löytänyt kaksi jäniksen poikasta. Molemmilta jäniksiltä oli toinen etujalka purtu poikki. Näin julmaa luonto on. Sitä vaan ei osannut ajatella, että niin soma piikkipallo purisi soman pupun jalan poikki. Voin kuvitella, että puput, uteliaisuuttaan, menivät tutkimaan, mikä piikkipallo tuo on. Sitten vielä toinen, ei osannut arvata pallon vaaroja. Mutta ei siili saanut niistä pupuista iltapalaa. Sen
hoiti talonmies. Että niin villin luonnon keskellä leirimme oli.
Järvenpäässä, Anttilan koululla järjestettiin ABC-viesti. Kokosin sinne joukkueen. Huomasin, että täällähän voisi vaikka pärjätä, Vaikka joukkueita oli ympäri etelä Suomen. Sitten alkoikin Kisaajat järjestää Nummelan ympäri juoksu viestiä. Miksi nämä kilpailut piti järjestää samana päivänä? Minulle tuli vaikeamaksi saada kokoon paras joukkue ABC-viestiin. Lopulta piti, yhden kyläkilpailun takia, luopua tästä kansallisesta kisasta.
Eiköhän se ollut vuosi 1978, kun Kari Kullaa soitti, kysyen saisinko koottua joukkueen seuracuppiin. Pianhan se kävi kun sain tietää sarjat ja lajit. Lohjalla järjestettiin kisa, johon oli kutsuttu seuroja ympäri maan. Imatran seura oli ilmoittanut, ettei pääse paikalle. Kari kutsui meidät tilalle. Helposti sain joukkueen nimettyä ja kuljetukset kuntoon. Itse kisa meni hyvin, kunnes tuli 14 vuotiaiden tyttöjen aitajuoksun vuoro. Olin tähän kyllä valmistautunut, mutta sitten kun, piti joku nimetä lähtöön. Kukaan ei suostunut, vaikka tiesin että joukossa oli ainakin neljä tyttöä, jotka tämän kunnialla olisivat suorittaneet. Kukaan ei suostunut juoksemaan. Mutta sitten kun näkivät, kuinka muiden seurojen edustajat juoksivat,
kaikki sanoivat; olisin minäkin sen voinut juosta. Mutta se oli jo myöhäistä. Kukaan näistä ehdokkaistani ei olisi jäänyt viimeiseksi. Mutta yhden ehdokkaan osalta pidin voittoa lähes varmana, näin jälkeenpäin. Mutta kun ennakkoon, emme tienneet vastustajien tasoa. Meidän tytöt tietysti arvelivat vastuksen olevan maan huippua. Mutta ihan tavallisia tyttöjä olivat.
Lopullista viestin sijoitusta tässä kisassa en muista, mutta tasaista se oli. Sen muistan, kun kehuin Kauhajoen Karhun joukkueen johtajalle, heillä olleen hyvä joukkue, kun pääsivät meidän kanssa tasapisteisiin. Kuinka olisi käynyt, jos joku tytöistä olisi juossut aidat. yksi piste ainakin menetettiin. Eikä voittokaan ollut mahdoton. Siitä olisi tullut kuusi pistettä. Ja muilta olisi vähennetty pisteitä.
Samanlainen kilpailu piti järjestää seuraavana vuonna. Mutta mitään ei ole kuulunut. Mutta tässä maailmassa on niin paljon asioita, mitä pitäisi tehdä. mutta tekijä puuttuu.
Olikohan seuraavana talvena, kun Kari soitti taas. Nyt oli kyseessä Vierumäen matka. Heillä olisi kuljetus, mutta autossa olisi tilaa. No minä soittelin taas, olisiko ollut noin kymmenen urheilijaa jotka lähtivät matkaan. Olihan siellä hauskaa, mutta oikein harjoitteluun ei monikaan alkanut, mutta olihan jotain liikunnallista toimintaa. Paikka oli monelle outo, eikä siellä kehdannut harjoitella, kun jokainen oli tottunut, niihin omiin, vaatimattomampiin tiloihinsa. En muista kuinka tämän matkan maksut sovittiin. mutta siitäkin on niin kauan, tuskin sieltä enää mitään laskua tulee.
Joskus -70 luvulla olin jossain tilaisuudessa, jossa jonkun seuran edustaja kertoi, että heillä kutsutaan kaikki kesän aikana toimitsijoina olleet syksyllä lounaalle. Minä ajattelin ettei meillä ole varaa kaikille lounasta kustantaa, mutta jotain pitäisi keksiä. Siitä alkoi toimitsija palkintojen arvonta. Se meni aluksi hyvin, yritykset antoivat helposti pieniä lahjoja. Mutta sitten tuli lama jonka aikana oli vaikeampaa saada palkintoja. Ja sen laman jälkeen oli paljon muitakin seuroja, kaikenlaisessa kerjäämisessä mukana, mutta jotain aina löytyi. Joku lahjoitti säkillisen perunoita, toinen pari kiloa kananmunia. Mutta myöhemmin tämä toimitsijoiden palkitseminen loppui. Jostain syystä.
Kun olin käynyt valmentaja koukun, olihan minun myös valmennettava. Oli yksi hyvä, 16 vuotias poika. Tein kolmen viikon ohjelman. Sen toteutusta seurasin puhelimen kautta. Ajattelin, ettei kestävyysjuoksussa tarvitse valmentajan aina olla läsnä. Siinä kyllä erehdyin. Viikko yksi, piti olla kevyttä opettelua harjoiteluun. Toteutus. Tuplaten, se mitä ohjelmassa oli. Viikko kaksi menikin sitten levossa. Viikko kolme. En enää muista oliko ohjelmassa samat ohjeet, kuin viikossa yksi, Mutta toteutus meni taas tuplana. Se tiesi taas, lepoviikkoa. Vaikka kuinka selitin harjoituksen periaatetta, pojasta ohjelma oli aina liian kevyt. Vaikka seuraava viikko menikin sitten levossa. Samoin kävi yhden heittäjäpojan kanssa. Oli liian innokas
kuntosalilla. Kun kielsin kuntosali treenin, ei kielto tehonnut. Salilla oli niin kova veto. Näiden poikien valmennus loppui lyhyeen. Matti Laitala koitti tämän kestävyys juoksijan kanssa. Samalla tuloksella.
Tyttöjen kanssa meni paremmin, he uskoivat mitä sanoin. He toivat pm mitaleita paljon. Kuljettiin kilpailuissa lähiseudulla. Keravalla oli uuden kentän avajaiset. Paikalla oli muun muassa Seppo Hovinen, kilpailukiellon jälkeen. Yleisöä oli niin paljon, kuin niihin tiloihin mahtui. Huoltorakennuksen katto oli täynnä, kunnes kuuluttaja kehotti heitä poistumasta katolta, ennen kuin rakennus sortuisi. Omilta juoksijoilta kysyin, mitä mieltä he olivat radasta? Liian kovaksi valittivat. Ne jäivätkin viimeisiksi kisoiksi sillä kentällä. Muutkin totesivat sen liian kovaksi. Sen jälkeen siellä pidettiin vain koirien juoksukilpailuja.
SM viestijuoksuissa Mikkelissä käytiin kolmen joukkueen voimin. Jos kaikki menisi hyvin, voisi sieltä joku joukkue saada pisteenkin. Mukana oli miesten 4x100m. T16v 4x300m ja t16v 3x800m. Muuten meni hyvin, mutta pistettä ei tullut.
Joensuussa käytiin 16vuotiaiden SM kisoissa. Viestiltä oli suuri joukko urheilijoita mukana. Tietysti kaikki rajan saavuttaneet pääsivät mukaan. Taas toivottiin, että joku onnistuisi pisteen ottamaan. Kun menin kentälle, oli siellä juuri poikien keihäänheiton kilpailu. En muista, oliko se karsinta, vai loppukilpailu. Siellä oli poikiaan ohjaamassa kovaääninen Olympia hopeamitalisti. Hän huuteli kova äänisesti ohjeita pojilleen. Toimitsija tuli ja sanoi, ettei ohjeita saanut antaa kentälle. Tämä isä sanoi, että hän antaa ohjeita, jos tahtoo. Tuli siihen joku tärkeämpikin toimitsija, mutta sana ei tehonnut. Silloin oli säännöt, ettei katsomosta saanut huutaa ohjeita. Minä ohjasin siellä yhtä korkeushyppääjä poikaa.
Seurasin alkusuoran kaarteessa kisaa. Meidän poika oli juuri hypännyt, kun katsomosta joku huusi jotain kannustusta. Toimitsija meni tämän meidän pojan luo ja kysyi, missä hänen valmentajansa oli. Poika näytti minua, joka olin ihan eri puolella, mistä tämä huuto tuli. Minusta tämä sääntö oli ihan hullu. Sehän melkein kielsi katsojia kannustamassa ketään. Tämä keihäs isä oli mielestäni oikeassa, jos tahtoo huutaa, silloin pitää huutaa. Toinen tämän isän pojista voitti myöhemmin Maailman Mestaruuden. Toinen isänsä mielestä lahjakkaampi, katosi kilpailu kentiltä hiljaisuuteen. Ei tuullut niistäkään kisoista sitä pistettä.
Salossa käytiin myös 16 vuotiaiden SM kisoissa. Ei tullut sieltäkään sitä pistettä. Mutta oppia tuli. Päivää ennen kauden tärkeintä 800m kisaa, ei sovi viettää yli kahta tuntia uimassa ja muissa vesileikeissä. Mutta tämä ei ollutkaan minun ohjeeni, vaan tytön kaverit olivat houkutelleet.
1970 vuosikymmenen lopulla oli Nummelassa tuomari koulutus. Porvoosta tuli nais kouluttaja. kouluttamisesta minulla ei ole sanottavaa. Mutta sitten, ne kirjalliset kokeet. Muistan yhden kysymyksen hyvin: Jos estejuoksun juoksija kaatuu maaliin tullessaan, niin, että kaula on maaliviivalla. Pitääkö hänet hylätä? Kortin saamiseen tämä kysymyshän, ei mitään vaikuttanut. Mutta periaatteessa Nevantaustan Markku ja minä olimme kysymystä vastaan. Varsinkin kun kouluttaja olisi hylännyt juoksijan. Me olimme sitä mieltä, että saahan kilpailussa kaatua. Siitä on monta esimerkkiäkin. Jos kilpailijan kaula on maaliviivalla, eihän hän ole vielä maalissa. Ratkaisevat sentit olisi vielä matkaa jäljellä. Toisaalta ymmärsin kyllä
kouluttajaa. Kysymyksen oli varmaankin laatinut joku sääntöjen asiantuntija ja hänen mielestään juoksija olisi hylättävä. Mutta millä perusteilla, se jäi meille epäselväksi.
Olisiko ollut seuraavana kesänä, kun pm kisat oli Porvoossa. Edellisen talven kouluttaja oli korkeushypyn johtajana. Karkkilalainen tyttö hyppäsi riman yli, mutta tuli riman ali patjalta pois. Lajinjohtaja hylkäsi hypyn. Siinä selailtiin sääntökirjaa, kellä sellainen oli mukana ja hiljakseen protestoitiin. Mutta vain hiljakseen, olihan lajin johtaja tuomari kouluttaja. Mutta onneksi tyttö, (olisiko ollut Sinikka Säppi) ylitti riman. Eikä tämä pudotus muistaakseni vaikuttanut kilpailuun. Omissa koulutuksissa olen varmaankin nämä tapaukset muistanut.
Syksyllä 1978 ostin kotipaikan nimiini, enkä enää seuraavana keväänä vetänyt leiriä. kävin vain vierailevana tähtenä. Vein sinne kuminauha riman korkeushyppyä varten. Varoitin vielä, ettei kuminauhaa saanut mitenkään sitoa telineisiin. Mutta pois lähdettyäni, se varoitus unohtui, mutta tuli taas lasten mieleen, kun yksi poika sai telineen päähänsä. Silloin oli autoja paikalla ja lääkärissä käynti onnistui.
Kun aloin pitää Viestin tilastoja, minulla oli aina vihko mukana, kun valittiin kuntaottelu joukkuetta. Pian Sundellin Kauko sanoikin; miksi heidän piti käydä paikalla, kun minulla oli tulokset, joiden mukaan joukkue valittiin. Niin minä sitten valitsin joukkueen, tietysti huomioiden Iskun ja Kisaajien urheilijatkin. Eikä tullut valituksia kotiinpäin vedosta. Kunnes kerran, olisiko ollut vuosi 1984, kun joku Esa Sievinen soitti ja valitti, että hänen poikansa, joku Jani Sievinen oli jossain juossut 100 metriä niin kovaa, että olisi kuulunut joukkueeseen. Että eikö pitäisi olla kaikkien seurojen raati kokoamassa joukkuetta? Minä selitin, että niin siinä on ollutkin, mutta Kisaajien ja Iskun edustajat olivat sitä mieltä, että
minulta löytyy parhaat tiedot. Siihen tämä joku Sievinen tyytyi. Silloin vielä joku Sievinen. Pari vuotta myöhemmin näin Suomen tilastoista, että taisi siinä Janissa ainesta olla, kun hän oli Nevantaustan Janin kanssa jaetulla kärkipaikalla seiväshypyssä. Sittenhän näistä Sievisistä tuli Suomen uinnin ykkös ikoneita, Jani uimarina ja Esa valmentajana.
Pian sitten nämä kuntaottelut loppuivatkin. Olisikohan syynä ollut Vihdin jatkuva ylivoima. Nyt tilanne taas olisi ihan toisenlainen. Niin ne ajat muuttuvat.
Kun tuli tieto, että yleisurheilun ensimmäiset MM kisat järjestettäisiin 1983, ajattelin sen olevan väärin. EM kisat pitäisi pitää parittomina vuosina ja Olympia ja MM kisat parillisina. Mutta eihän tämä mielipide mihinkään voinut vaikuttaa. Itsekseni sitä vain harmittelin. Voi olla että kotona siitä jotain puhuinkin. Mutta ei sekään mihinkään vaikuttanut. Ihmettelivät vaan, että mitä se tuommoisia höpisee?
1985 Martti Reuhkala, Siuntuosta sanoi, että minulla pitäisi olla tietokone tilastoinnissa. Puhuin tästä Viestiläissille. Ja pian heillä oli parhaat paikalliset asiantuntijat käytössä. Niin minä sain tietokoneen, jollaista en kuvitellut koskaan käytössäni olevan. Tilastointi ohjelmaa siihen suunnitteli Pekka Kemppi. En tiedä tuliko siitä koskaan valmista. Minä tein tilastoja vain tekstin käsittelyllä. Eli lajittelin itse tulokset. Mutta paljon se helpotti sitä kynä kumi systeemiä. Koneen työmuisti oli vain niin pieni, että tiedostoja piti tehdä monta. Parin vuoden päästä ostin sitten oman koneen. Hinta oli sama. kuin vanhalla, mutta työmuisti kaksinkertainen. Uudella koneella tein tietokanta ja taulukkolaskelma ohjelmilla.
Parin vuoden päästä uusin taas koneen. Hinta sama, mutta muisti taas kaksinkertaistui. Parin uusinnan jälkeen, ei muisti enää tehnyt kiusaa.
Jossain kilpailuissa olin kuulevani kuuluttajan sanovan sadan metrin pituushyppy. Se alkoi pyöriä päässäni. kunnes sitten se oli valmis. sadan metrin pituushyppy, joukkuekilpailuna. Joukkueeseen kuuluisi alle 10-12-ja-14 vuotias tyttö ja poika. Samalla mielessä pyöri tunnin viestijuoksu. Joukkueet koostuisivat saman ikäisistä, kuin pituus hypyssäkin. Mielestäni jokaiselta kylältä löytyisi tällaiset joukkueet. Mutta eipä vaan löytynyt. Tai pikemmin oli kiinni siitä, ettei löytynyt joukkueen kokoajaa. Joukkueita oli vain Kiriltä kaksi ja Tarmolta yksi. Ehkä vuotta myöhemmin tuli pariviesti, jossa ei ollut mitään rajoituksia, iän tai sukupuolen suhteen. Kilpailut käytiin Olkkalan kentällä.
Seuraavaksi tuli korkeushypyn joukkuekilpailu. Nyt oli joukkueita kolme, kun Huhmarin Haka tuli mukaan. Kisat käytiin Nummelan kentällä. Kiri saavutti kaikissa kilpailuissa kunniakkaan viimeisen sijan, joka on paljon parempi, kun niiden seurojen, jotka eivät tulleet kisoihin mukaan ollenkaan.
Sitten liitto sekoitti valmiit kuviot. Pääpaino tuli parittomiin ikäluokkiin. 15 vuotiaat tulivat mukaan. Se vähän sekoitti kuvioita, mutta eihän minun olisi tarvinnut lähteä siihen mukaan. Mutta kun erehdyin lähtemään. Vanhat sarjat olivat ihan hyvät näihin pieniin kyläkisoihin. Jos nyt lähtisin vielä tähän mukaan. olisi sarjajako vanha ja kilpailut piirikunnalliset. Kilpailut käytäisiin Olkkalan kentällä. Mutta ensiksi kenttä pitäisi saada kuntoon. Mutta kenttähän on kunnan omistuksessa. Sen tietäen, tuskin sitä kosaan mitenkään kunnoatetaan.
Sitten ajattelin ennätyksen olevan varma kehityksen merkki. Siitä sai alkunsa ennätyskisat. Tosin kaikki eivät tuntuneet ymmärtävän kisan ideaa. Kun joskus parhaan tuloksen tehnyt ei saanut palkintoa, vaikka kaikki muut voivat sen saada. Mutta tässä kilpailtiinkin pää-asiassa itseä vastaan, vaikka toiset siinä toimivatkin kirittäjinä. Tavoitteena oli oman ennätyksen parantaminen. Vaikkei oma ennätys ollut kaikille sitä, minä sitä pidin, eli kehityksen merkki. Jos meillä ei tämän kilpailun tarkoitusta ymmärretty, Lohjalla ymmärrettiin. He kysyivät, saisivatko he järjestää samanlaiset. Enhän minä sitä voinut kieltää. Jos se on urheilun eduksi, niin hyvä.
Silloin kun aloin pitää seuran tilastoja, Syksyllä pyydettiin lehdessä, urheilijoita ilmoittamaan minulle kauden parhaat tuloksensa. Ei ilmoituksia tullut. Vain yksi poika soitti ja kysyi minulta tuloksiaan. Ehkä kaikki uskoivat minulla olevan kaikki tulokset. Olihan ne aika tarkkaan, mutta joku oli voinut käydä kisoissa, joista en saanut tuloksia. Ja minun systeemini oli aluksi sellainen paperi, kynä, kumi systeemi.
Seuran tilastoja pitäessäni, huomasin, että oli lajeja, joissa ei paljoa kilpailtu. Tai pikemmin niissä ei järjestetty kilpailuja. Pää-asiassa ne olivat aitajuoksuja. Siitä lähti käyntiin SP-ottelu. SP-ottelu sen takia, että Säästöpankki oli valmiina tukemaan kaikkia minun ideoitani. Henkilökunta jopa antoi minulle muutaman satasen vippejä, omilta tileiltään, tarpeen mukaan. Niin tämä SP-ottelu, siinä oli yksi pakollinen laji. Eli tämä vähän harrastettu laji. Jokainen joka teki tuloksen tässä lajissa, oli automaattisesti mukana ottelussa. Minä vaan laskin pisteet. Mutta tärkeintä oli lajimäärä, sitten vasta pisteet. Jos sarjan ohjelmassa oli 7 lajia, oli ottelu varmaankin 5-ottelu. Ehkä Jussi Vasamakin sai tämän
ottelun takia, tuntuman aitajuoksuun.
Minun valmennettavani katosivat hiljaisuudessa. Osalle tiedän syyn, osa katosi mitään varoittamatta. Yhdellä olikin vain saada harjoituspäiväkirjassa vuosi täyteen. Mutta vasta vuoden, tai kahden kuluttua olisi harjoituksen tulosten pitänyt alkaa näkyä.
Mutta kokosin Viestin joukkueita kisoihin. Maastojuoksun joukkuekilpailun takia kysyin Elinaa mukaan. Elina käski kysyä Hannelea. Hän oli muuttanut kylälle. Ja juoksi koulumatkatkin. Kun sain yhteyden Hanneleen, alkoi taas valmennus. Tai minun taholtani, ensimmäisen kerran tavoitteellinen valmennus. Hannelen kanssa kuljin piirin leireilläkin. Syksyllä testailtiin kuntoa. Sehän on selvä, että kuntoa pitää testata. Mutta jotkut testit olivat urheilijoille ihan vieraita. Ja valmentajatkin tutustuivat, niihin vasta leireillä. Talvella, toisella leirillä, tunsin jo mennessä, että minulla on jotain vialla. Itse leiri menikin sitten, minun kohdallani maatessa. Kämppäkaveri toi minulle syötävää huoneeseen. Kotiin lähtiessä oloni oli
jo vähän parempi. Mutta lääkärireissu siitä lopulta tuli. Löytyi keuhkoputken tulehdus. Se tarkoitti sitä, että kun sanoin sanan, yskin minuutin. Jos sanoin kaksi sanaa, yskin kaksi minuuttia. Kevään leirille, en taas omien, sillä kertaa, rakennustöiden takia ehtinyt. Mutta Hannelen kanssa asiat oli sovittu. Olikohan se toisena iltana, kun Hannele soitti. Piti olla tv. pitkä testi. Mutta muille leiriläisille se ei sopinut, heidän piti saada levätä, SM kisoja varten. Meille se oli runsaan viikon päästä käytäviin maastojuoksun SM kisoihin, tärkein harjoitus. Olihan muillakin kestävyysjuoksijoilla sama kisa edessä. En tiedä kuinka muut juoksijat, tai heidän valmentajansa olivat asian suunnitelleet. Hannele oli kuitenkin juossut pitkän lenkin, vähän eksynytkin. Muilla taisi olla pitkä tv. ilta televisiota katsellessa. Tämä valmennus oli jatkunut ehkä vuoden, kun Hannele sanoi tahtovansa kokeilla, miltä tuntuu juosta 100 kilometriä viikossa. No
minä aloin nostaa vähitellen kilometrimääriä. Syksymmällä Hannele tahtoi juosta maratonin. Syksyllä oli Korson maraton. Mainostivat sitä Suomen nopeimmaksi. Nopeudesta välittämättä, sinne mentiin. Oli se ehkä nopeakin, mutta myös tylsin maasto. Noin viisi kilometriä ennen maalia Hannele huolto pisteellä, otti juotavaa ja kyykistyi, juomaan sitä. Mutta sieltä ei meinannut päästä ylös. Jalat kramppasivat ja muuta mukavaa. Mutta lopulta matka jatkui ja maali tuli eteen. No tuloksena neljäs sija ja alle 18 vuotiaiden Suomen Ennätys. Johtuiko se reitin nopeudesta, vai siitä, että näin nuori ei ollut ennen kokeillut tätä matkaa. Siinä jäätiin odottamaan palkintojen jakoa. Siinä saikin odottaa kauan. Palkintopöydät oli täynnä erilaista tavaraa. Ensi saivat miesten 20 nopeinta käydä vuorollaan valitsemassa pöydältä jotain. Sitten veteraanien 20. Sitten taas sitten tuli yleisen 20 seuraavaa. Tässä vaiheessa alkoi nais juoksijoiden joukossa
olla levotonta. Kun vielä oli vuorossa veteraanien 20 seuraavaa, Ehdotin jo naisille, että lähdetään kotiin. Mutta sen jälkeen tuli naisten vuoro. Voittaja sai käydä valitsemassa pöydältä jotain. Sitten tuli taas miesten vuoro. En muista montako miestä oli vuorossa. Mutta sitten Saivat loput käydä yht`aikaa valitsemassa, mitä pöydällä oli jäljellä. Toki jokaisen nimi sanottiin ensin. Korson kirkkoherra oli tyytyväinen, kun kaikki meni hyvin. Mutta kyllä pientä protesti henkeä oli ilmassa. Seuraavana keväänä juostiin ensimmäisen kerran maratonin naisten Suomen Mestaruudesta. Kilpailu oli Raumalla ja minä omien kiireideni takia en ollut siellä. Mutta kun sain työt tehtyä, kuuntelin tarkkaan radiosta tuloksia. Lopulta niitä tuli. Luettiin ensin kolme parasta. Siis minua kiinnosti vain naisten tulokset. Ajattelin ettei ainakaan mitalia tullut, huomenna saan lukea lehdestä lisää, Jos niitä julkaistaankaan. Juuri kun olin luopumassa, luettiin
vielä neljäs. Voi olla, että luettiin vielä enemmänkin, mutta tämä riitti minulle. Lähdin kevein jaloin juoksemaan metsään. Nyt niitä SM pisteitä tuli. Illalla Hannele soitti ja sovittiin kotiin kulku. Haku Karkkilasta ja vienti kirkolle.
Seuraavan talven Hannele vietti etelän leirillä. Oli Israelissa töissä. Hankki itse tämän työn. Tein harjoitus-ohjelmat edelleen kolmen viikon jaksoissa. Mutta se postin kulku. siihen meni aikaa kolme viikkoa, molempiin suuntiin, mutta ei hätää, Hannele osasi jo itsekin tuntea mikä oli hyvä. Talvi meni hyvin. Ainoastaan shortseissa juoksevaa naista paikalliset ihmettelivät. SM maratonille oli jo ilmoittauduttu, kun Hannele tuli Suomeen. Veriarvot olivat kerrankin sillä tasolla, kun huipulla tarvitaan. Mutta Suomen kylmä kevät, polvet, jotka olivat Israelin lämmössä hyvin kestäneet, eivät nyt sallineet juoksua ollenkaan. Siihen loppui yhden lahjakkuuden ura.
Kävin kyllä muidenkin kanssa piirin leireillä, mutta tulos oli kyseenalainen. Yleensäkin olin vähän kriittinen, noiden leirien suhteen. Olihan niihin tietysti ohjelmat suunniteltu, mutta minulle jäi niistä epävarma olo. Olisi voinut olla ohjelma, vähän pitemmälle tähtäimelle. Toivottavasti tilanne on nyt vähän selvempi. Kun päivän ohjelma loppui, Valmentajille tuli kiire vaihtaa puku päälle ja pian Heinolaan. Minä en tiedä miksi, kun en itse lähtenyt, Mutta mielestäni se ei kuulunut leirin ohjelmaan. Valmentajat olisivat saaneet sen verran kunnioittaa nuoria urheilijoita, että olisivat viettäneet illan heidän kanssaan.
Sitten tuli vielä Nina. Kesä Ojakkalainen. Hänen kanssaan kiersin monet pk, pm ja SM kisat. Hänet palkittiin piirin parhaana kestävyys juoksijana. Mutta sitten hän muutti Helsinkiläiseen seuraan. Jatkosta ei mitään tietoa.
Tuli vielä Teo poika. Tunsin pojan, jo ennen hänen kouluun menoaan. Mutta sitten pojan isä sai työn Suomen kaupallisena sihteerinä, Indonesiassa. Perhe tietenkin mukana. Kun perhe kymmenenkunta vuotta myöhemmin tuli taas Suomeen, oli Teo valmis SM kisoihin. Se kävi helposti. Espanjasta Seutulaan. Sieltä heti pm kisoihin, Klaukkalaan. Sieltä taisi tulla hopeaa. Tekniikassa olisi paljon korjattavaa. Mutta kun perhe oli noin kymmenen vuotta kiertänyt maailmaa, piti heidän vielä kiertää Suomeakin, tapaamassa sukua ja tuttuja. Meillä taisi löytyä aikaa yhteen harjoitukseen. Siellä ilmeni uusi ongelma. Tuon maailman kiertueen aikana oli Teolta unohtunut Suomen kieli. Minä kun en muuta kieltä hallinnut senkään vertaa. Enkä pystynyt
näyttämäänkään, kuinka pitäisi tehdä, jäi harjoitus varsin tehottomaksi. Mutta sillä pohjalla Maskuun, SM kisoihin. Siellä oli Teon äiti ja veli mukana. Äiti lähti kilpailun alkaessa lentokentälle. Kolmen kierroksen jälkeen oli Teo yllättäen johdossa. pelästyin jo, joudunko pokkaamaan valmentajan palkinnon. Teon veli soitti Äidilleen tilanteen. Äiti oli jo lentokentällä lähdössä Espanjaan. Kilpailun lopuksi Teo oli pudonnut neljänneksi. Sitä parempaan eivät minun valmennettavani pystyneet. Joukkuekisassa tuli sentään kultaa. Seuraavana päivänä kiekon joukkuekisassa hopeaa. Mutta se kuulantyöntö. Olen varma, että henkilökohtaisessa kisassa olisi tullut mitali, jos olisin pystynyt näyttämään, tekniikassa näkemäni virheet. Mutta kun ei, niin ei. Tasapainoni ei riittänyt minkäänlaiseean näyttööm.
Keväällä 1990 ja 1994 koulutin palkinto-tuomareita. Seuraluokittelussa oli sääntö, että muistaakseni valio luokan seuralla pitää olla 50 koulutettua tuomaria. Silloin koulutus meni vanhaksi neljän vuoden välein. Aina oli mahdollisuus neljän vuoden välein uusia tai korottaa tasoaan. kansainvälinen kortti on elinikäinen. Itselläni oli kv. kortti ollut jo muutaman vuoden.
28.3.1990 Oli Nummelan Säästöpankin kerhotiloissa, 40 koulutettavaa. Osa Karkkilasta, Lohjalta, Virkkalasta ja Siuntiosta. Viestiläisiä oli 25. Piti järjestää lisä tilaisuuksia omille. Pidin Olkkalan koululla ainakin yhden tilaisuuden. mutta 50 tuomarin saaminen kasaan oli ylivoimainen tehtävä. Yksi tilaisuus minua pyydettiin pitämään vielä Lohjalla. Paikalle tuli vielä viisi viestiläistä ja kahdeksan Lohjalta. Pelkäsin, että Lohjalta tulee Reijo Koivisto. Hän oli tunnettu sääntötuntija ja tarkka niiden noudattamisesta. Hänellä oli jo kv. kortti, eikä näin olisi tarvinnut tulla enää koulutukseen, mutta hän tahtoi olla vielä ajan tasalla. Mutta koulutus meni hyvin. Hän jopa ablooresasi lopuksi
ja sanoi, ettei hän näin hyvässä koulutuksessa ole ennen ollutkaan. Vaikka oli itsekin pitänyt tilaisuuksia. Piirin tuomari kouluttajaksi olisin voinut alkaakin, jos tilaisuus olisi ollut tarjolla kymmenen vuotta aiemmin. Tai olisin uskaltanut edes ajatella sellaista.
Myös lähettäjä koulutuksessa olen käynyt, oikein Veikko Artmanin pitämissä tilaisuuksissa. Lähettäjäksi minun ei pitänyt alkaakaan. Mutta huomasin, ettei meillä ollut kunnon lähettäjiä, Muuta kuin Heikki Äijö ja hänkin vältteli hommaa. Kerran olin paikalla, kun juoksijoita kohdeltiin epäreilusti. Lähettäjä sanoi paikoillenne. Valmiit komento tuli, ennen kuin yksi juoksija oli ehtinyt edes telineisiin. Juuri kun tämä hitain oli päässyt paikoillenne asentoon, pamahti. No tämä hitain oli myös nopein. voitti tämän sadan metrin juoksun. Mutta silloin huomasin, että kyllä minäkin tuollaisia lähtöjä osaan ampua. Siitä alkoikin lyhyt lähettäjän urani. Ensimmäisissä lähetyksissäni opin lisää. Minulla ei
ollut lippistä. Oltiin kirkonkylän kentällä. Ilta-aurinko paistoi haudankallion puiden yli juuri silmiini. Minun piti tulla ihan radan viereen, että näin jotain. Lähdön jälkeen, minun piti kysyä sisäradalta lähteneen pojan isältä, oliko se varaslähtö? Oli se ollut. Mutta siitä otin opiksi. Lippis, aina mukana. Siitä sitten Artmankin aina muistutti. Mutta nyt minä tiesin, minkä takia. Myöhemmin olen toiminut lähettäjänä pm ja kansallisissa kisoissa, onhan sitä joku kansainvälinen lähtökin tullut ammuttua. Lähettäjä kouluttajaksikin olisin voinut ajatella alkavani, sen verran olen Artmanin Veikon koulutuksessa ollut. Mutta sekin ajatus olisi pitänyt ainakin kymmenen vuotta aiemmin. Ja jostakin muulta taholta.
Varmaankin 1994 olin piirin lähettäjä kouluttajan koulutuksessa. Se oli huonoin lähettäjä koulutus, missä olen koskaan ollut. Tämä toimi, vähän kuin Artman leikillisesti sanoi: Lähettäjän työ on helppoa. Ei tarvitse muuta kuin omalla äidinkielellään osaa sanoa, paikoillenne, valmiit ja ylös. Mutta hän kertoi paljon muuta mitä siihen tehtävään kuului. Mutta tämä piirin kouluttaja taisi opettaa vain nämä kolme ensimmäistä sanaa. Pois lähtiessä oli meidän porukka samaa mieltä. Että minäkin olisin osannut pitää paremman tilaisuuden. Ja kyllä itsekin uskon siihen. Mutta nythän on lähettämisen säännötkin muuttuneet. En kyllä hyväksy kaikkia muutoksia, mutta minullahan ei ole siihen mitään valtaa.
1995 järjestimme nuorten SM ottelut. Niihin olisi meiltä ollut Antti Karjalainen sopiva lähettäjä, järjestävän seuran puolesta. Mutta piirin lähettäjä-kouluttaja määräsi tehtävään oman seuransa edustajan, jonka kortti olisi mennyt vanhaksi. Siinä koen meitä kohdellun väärin. Jos Karjalainen olisi saanut toimia lähettäjänä, hän olisi saanut kansainvälisen lähettäjän kortin. Mutta tämä kouluttaja veti kotiinpäin. Oman seuran mies töihin, niin kortti pysyi voimassa. En tiedä nykysääntöjä, mutta olisi meiltäkin lähettäjä löytynyt, vaikka minä.
1998 minua pyydettiin lähtemään Tuusulaan lähettäjä koulutukseen. Mutta kieltäydyin. Vaikka useampikin seuralainen pyysi. Kyytikin olisi järjestynyt. Mutta minulla oli oikea silmä täysin sokea. Siihen vedoten kieltäydyin, vaikka näkö palautuikin vähitellen. Mutta sitten on tullut muita kiusoja. Siinä päästin lähettäjä korttini vanhenemaan, Mutta lähettäjänä toimin vielä. Oman kylän kisoissa.
2015 kutsuin 9 pohjoisen Vihdin seuran edustajia keskustelemaan, voisiko Nummelaa pohjoisemmassa Vihdissä, järjestää lapsille yleisurheilu kilpailuja. Mukaan oli kutsuttu Viestin edustajia pohjois Vihdistä Ja Vihdin Isku. Sponsorin olin sopinut valmiiksi. Paikalle saapui kahden seuran edustajat. Lyhyen neuvottelun jälkeen luulin jo, että homma lähtee pyörimään. Heti aluksi tein selväksi, etten minä enää jaksa täysillä olla mukana, mutta kulkisin kilpailuissa mukana, kuntoni mukaan. Jotain päivämääriä ja lajeja jo laitettiin paperille. Pienimuotoinen yritys laitettaisi alulle. Mutta sen kahvihetken jälkeen ei mitään tapahtunut. Toivottavasti paikalla olleilla oli jotain suurempaa mielessä. Mielestäni jotain pitäisi tehdä.
Suuri menetys oli aikoinaan, kun kunnan mestaruuskisat loppuivat jostain syystä. Olikohan palkintokustannukset liian suuret? Sitten loppuivat muutama vuosi sitten Viestin mestaruuskisat. Nyt vaikuttaa siltä, että vain joillekin huipulle pyrkivälle on kisoja. Uusia nuoria ei millään tavalla etsitä. Niitähän tulisi esiin juuri näissä kilpailuissa. Mutta ehkä pohjois-Vihdin olosuhteet ovat liian karut, tällaisen toiminnan järjestämiseksi. Karkkila on vielä pohjoisempana, mutta siellä toiminta on vilkasta. Pitäisikö näiden pohjoisten kylien hakeutua Karkkilaan. Mutta kun me ollaan Vihtiläisiä.
Kerran meillä oli piirin mies, pitämässä seuran kehittämis tilaisuutta. Hän kysyi kuinka kauan olimme olleet seuran toiminnassa. Minä sanoin; noin 15 vuotta. Piirin edustaja sanoi siinä olleen 10 vuotta liikaa. Jos on täysillä mukana, on viiden vuoden jälkeen täysin puhki. Samalla tämä kouluttaja sanoi, että taitaisi olla hänelläkin vaihtamisen aika (olisiko ollut silloinen piirin puheenjohtaja). Asia oli selvä. Minun toimintani jaostossa loppui, mutta jaoston ulkopuolella olen toiminut yli 45 vuotta. Ja intoa riittää vieläkin, vaikka sairaus vie osan voimista.
Kauden päätös tilaisuuksissa meillä on käynyt vieraina Ringa Ropo, ainakin kaksi kertaa. Tuija Helander, muistaakseni kaksi kertaa. Pekka Vasala (mieleeni jäi, vähän ylpeä mies). Voisinhan minäkin olla olympiakullan jälkeen, vähän ylpeä. Mutta neljän olympiakullan mies, Lasse Viren, joka oli 1980, ei ollut yhtään ylpeä, vaan ihan tavallinen. Suunnitteli vain ohjelmaansa seuraavan kesän olympialaisiin Moskovassa. Arveli kolmannen tuplan tavoittelua liian kovaksi haasteeksi. Mutta maraton kiinnosti. Eikä sekään huonosti mennyt. Kympillä viides sija. Maratonilla keskeytys. Maratonin tankkaus on taitolaji. Ei se ole minultakaan onnistunut . Edes sen vertaa, että olisin lähtöviivalle päässyt. Jos nyt ollaan ihan tarkkoja, en
ole edes päässyt ilmoittautumaan. Jostain Olympialaisista puhumattakaan. Olihan Lassella sentään Montrealin maratonilta jo viides sija. Itse haaveilin joskus Ruotsi-maaottelun toimitsijan tehtävistä. Mutta sitten kun tarjottiin EM- ja MM kisojen toimitsijan paikkaa, en uskaltanut sinne mennä. Eikä voimani olisi sellaiseen riittäneetkän.
1997 paikkeilla kuulin pikku tyttöjen kysyvän Melina Stickiltä, Kuka minä olen? Melina vastasi siihen: Antti, minun valmentajani. Minähän en ole Melinaa valmentanut. Mutta olen kiitollinen noista sanoista.
Kerran minua pyydettiin Ojakkalan kouluun, pitämään koulun liikuntakerhoa. Siitä saisi ylimääräisen tuntiopettajan palkkaa. Sitä mahdollisuutta kysyin Olkkalan rehtorilta, Siitä lähtien sain opettajan palkkaa. ajattelin ja suunnittelin laajentavani piiriäni. Kävisin parissa koulussa, koulun päätyttyä, vetämässä pari tuntia urheilukoulua. Näitä voisin käydä pitämässä parissa lähekkäin olevassa koulussa illassa. Mutta ennen kuin sain nämä suunnitelmat ja valmistelut tehtyä, kunnalta loppuivat rahat. Kaikki ylimääräinen kerhotoiminta loppui. Minun toimintani Olkkalassa jatkui samaan malliin. Mutta ilman palkkaa.
1979 alkoi tilastointi SYP. projektissa. Tämä projekti, ei tässä tapauksessa tarkoittanut SYP pankkia, vaan suomen yleisurheilun parhaaksi. Vaikka kyseinen pankki olikin projektin takana. Seurojen piti olisiko ollut perjantaina, toimittaa omat tilastonsa, pankin lomakkeelle täytettynä. Lomakkeessa kysyttiin nimi, henkilötunnus, pituus ja paino. Seuraavana perjantaina saisi lomakkeet hakea korjattavaksi ja taas viikon päästä palauttaa ne. Lomakkeissa oli paljon virheitä. Tietysti täyttäjän tekemiä, mutta jos pankin henkilökunnalla olisi ollut vähän alan asiantuntemusta, olisi osa virheistä ollut helposti korjattavia. Kun sitten sain syksyllä piirin tilastot, tämän projektin kautta, korjasin siellä olleet selvät virheet. Otin niistä korjatusta tilastoista muutaman kopion ja jakelin niitä muutamien seurojen edustajille, kun jossain näimme. SYP-projekti loppui parin vuoden harjoittelun jälkeen. Piiristä soitettiin, olisinko valmis pitämään piirin
sisulisä tilastoja, pientä kulukorvausta vastaan? Tietysti suostuin, olihan minulla jo pikkupoikana, ollut haave, päästä Niemeläksi Niemelän paikalle. Meni muutama vuosi ja piiristä soitettiin taas, Voisinko pitää myös vanhempien tilastot. Sehän sopi. Kokosin täydennyksiä piirin ennätyksiin ja muuta sellaista. myös seuraluokittelu pisteiden laskeminen kuului minulle. Kerran tuli vähän soitteluakin. Kun liiton puolesta seuraluokittelua yllä pitänyt, oli laskenut Janakkalan Hämeen piiriin. No yhdellä puhelulla asia selvisi. Vaikka tämä kaveri väittikin Janakkalan aina kuuluneen Hämeeseen. Seuraavassa julkaisussa asia oli korjattu.
Kun 1990 luvun lopulla lopetin piirin tilastojen pidon, kokosin vielä piirin kaikkien aikojen tilastot. Sekä laskin piirin kolmen ja viiden parhaan keskiarvot. Se keskiarvojen laskeminen oli mukavaa puuhaa, mutta lukeminen ikävää. Niistä näki niin selvästi, kuinka taso oli laskussa. Vaikka piirin ennätykset paranivat, oli taso kapea. Harrastaja määrä väheni. Kilpailut vähenivät. Kilpailujen määrä väheni. keksittiin kilpailevia lajeja, Joiden urheilullisuus oli kyseenalaista. Mutta tämä on vain minun mielipiteen
2015 meillä oli taas nuorten SM-ottelut. Siellä olin kilpailujen johtajana, vaikkei minusta siltä tuntunut. Olin jo vanha ja sairas. Mutta tämä tehtävä on otettava kunnian osoituksena.
1996 Oli varmasti Viestin huippuvuosi 8-15 vuotiaiden pm kisoissa. Siellä tuli mitali, lähes jokaisessa kilpailussa. Mutta meillä ei ollut resursseja sellaisen urheilija määrän hoitoon. Oikeastaan heistä olisi pitänyt tulla nykyiset seuran johtajat ja valmentajat. Mutta kun ei ollut voimia. Siitä lähtien, on seuran puheenjohtajatkin menneet alaspäin.
Kirjoitin Viestille uudet säännötkin. Niihin tehtiin hallituksen kanssa muutoksia. Lopulta oltiin yksimielisiä niistä. Lähetettiin yhdistysrekisteriin. Siellä niitä ei hyväksytty. Piti vielä tehdä jotain muutoksia. Kun ne sitten hyväksyttyinä tulivat, Juuri ne asiat, joita olisin pitänyt tärkeinä, oli muutettu. Se oli jotain jaostojen välistä. Eihän meillä ole jaostojen välillä mitään riitaa, mutta siinä oli jotain, jonka olisin tahtonut tuoda säännöissä selväksi. Siihen loppuikin minun hallituksen kokouksissa käyntini. Ei mitenkään tämän sääntöjutun takia, vaan silmäni ei sietäneet pimeässä ajoa, tai oikeastaan vastaantulijoiden valoja.
Tässä olen aika sekaisesti kirjoittanut muisteluitani näiden kuluneen 45 vuoden ajalta. Kerran ne jo kirjoitin, mutta sitten tapahtui jotain ja kaikki muisteluni katosivat. Nyt uudelleen kirjoittaessa, on varmaan vielä jotain jäänyt pois ja jotain tullut kahteen kertaan. Mutta tahtoisin näistä jotain jäävän muistoonkin. Jotain tärkeää varmaan puuttuukin, mutta kaikki mitä tähän olen laittanut on totta. Jos jotain tulee mieleen, niin tähänhän sitä voi lisätä. Mutta aina sekaisemmaksi se menee. Ja tämä koneen pahus aina sekoittaa sitä. Tarkoitus ei ole loukata ketään, vielä vähemmän kehua itseäni. Mutta on muistettava, että jokainen on omien muistelmiensa sankari.
Tuolla kerroin ABC viestistä. Hyvä ja mukava kilpailu. Joukkueen kokoaminen oli helppoa. Yleensä kukaan ei kieltäytynyt, ennen nummelan ympäri viestin tuloa. Ja silloinkin kieltäytymiset tulivat oman jäsenseuran taholta. Vain pari kertaa oli vaikeuksia saada joukkua paikalle. Joukkueeseen kuului 10,12,14 ja 16 vuotias tyttö ja poika. Kerran olin lähtöpaikalla, kun Kimmo, yksi kysytty kuljettaja, tuli sovitulle lähtö paikalle. Minä ihmeissäni kysyin Kimmolta " Missä Pekka on?" "Pekka lähti kaverien kanssa johonkin. Eihän Pekkaa tänne tarvittu?" No hyvä, minun moka. Kysyin vain Kimmoa, vaikka poika, Pekka olisi ollut tärkeämpi, joukkueen kannalta. Mutta ei hätää. " Raimo asuu tuolla kilometrin päässsä. Käydään katsomassa onko vapaana".
Saatiinhan Raimo joukkueeseen mukaan. Enkä tiedä olisiko Pekka ollut parempi juoksija.
Toisella kertaa oltiin taas sovitulla lähtö paikalla, kun huomattiin yhden tytön puuttuvan. Piti päästä puhelimeen. Mentiin Piipeen kotiin. Piipe oli yksi joukkueen vakio jäsen. Sieltä soitin tälle puuttuvalle tytölle. "En mä vaan viitsinny lähteä." Kun siinä selitin, että osa joukkueesta on jo matkalla. Siihen tyttö vastasi " No voin mä tulla, kun vaan haette kotoa". Mutta Vihti on laaja pitäjä. Minä vastasin" Ei me ehditä, Meidän on löydettävä joku matkan varrelta". Siinä hetki keskusteltiin Piipen ja tämän isän kanssa. Silloin vastaus tähän ongelmaan löytyi. Soitin Tuijalle. Puhelimeen vastasi Tuula, Tuijan isosisko. "Kyllä Tuija varmaan lähtee. Mutta se on nyt tuolla naapurissa. Minä voin käydä hakemassa". Siitä
lähdettiin Tuijan kotiin. Tuija olikin jo ehtinyt lähelle koti pihaansa. Juoksu tarvikkeet vain mukaan ja matkaan. Kun pääsriin Anttilan koululle, tuli meitä Erkki Viita ovella vastaan. " Menkää vain lähtöpaikalle, Kyllä sen joukkueen nimet ehtii myöhemminkin antaa". Niinpä vain Kilpailupaikalle, joka sijaitsi ehkä puolen kilometrin päässä koulusta. Siellä oli ensimmäisen osuuden juoksijat jo matkalla. Taisi siinä Piipe soittaa Kaijalle, ensimmäisen osuuden juoksijalle, että tulemme ehkä vähän myöhässä. Yksi juoksija pitää hankkia jostain. Muuten en ymmärrä, kuinka Eki olisi osannut odottaa meitä. Mutta hyvin Tuija juoksi, Noin matkalta kaapattuna. Taisi olla osuutensa viides.
|